Mietiskelyjä

Kuoleman varjot elämän esteenä

Isäni katselee puuverstaansa ikkunasta ja näkee poikansa kävelevän pihan poikki koulusta kotiin. Poika katselee kohti taivasta, levittelee käsiään ja haaveilee tulevasta. Tämä kuva on piirtynyt isäni verkkokalvoille niin selkeänä, että hän muistelee sitä usein nähdessämme. Myös tällä viikolla muisto pyöri hänen mielessään ja pukeutui kysymyksen muotoon: “Onko kaikki haaveesi toteutuneet, mitä silloin kävellessäsi pohdit?”

Paljon on haaveita ja suunnitelmia elämän varrella mielessä pyörinyt. Suurin osa niistä on unohtunut elämän ajaessa vauhdilla ohi. Moni on jäänyt haaveeksi elämän asettaessa rajansa niiden eteen. Moni on myös toteutunut ja olen todella kiitollinen kaikesta siitä!

Muutoksia menneeseen

Lueskelin viime viikolla, eräällä Työn haun -kurssilla, listaa työhaastattelussa mahdollisesti vastaan tulevista kysymyksistä. Kysymys “Miten muuttaisit uravalintaasi, jos voisit?”, laittoi minut mietteliääksi. Jäin miettimään tekemiäni uravalintoja. Aluksi näin edessäni sarjan virheitä ja epäonnistumisia. Olisiko alusta alkaen pitänyt valita toisin? Olisiko joku muu tie kantanut pidemmälle? Olisiko valitsemalla toisin päässyt paljon helpommalla ja kenties ansainnut enemmän?

Pitkään en jäänyt näitä miettimään, kun huomasin, mitä kaikkea olinkaan saanut kokea. Käydessäni menneitä vuosiani lävitse, yhtäkkiä huomasin, etten haluaisi muuttaa mitään. Olin iloinen, että olin uskaltanut kokeilla niin monia asioita. Olin saanut toteuttaa itseäni. Olin saanut onnistua, mutta myös epäonnistua ja aloittaa alusta. Yhtäkkiä kaikki kokemani itkut ja tuskat menettivät merkityksen sen rinnalla, mitä kaikkea olinkaan saanut oppia ja kokea.

Moni haave on toteutunut. Olen saanut ja uskaltanut tehdä, mitä olen halunnut. Jos katson asioita vain lopputuloksista käsin, siitä mitä mistäkin vaiheesta on jäänyt jäljelle, mieli uppoaa pettymysten suohon. Katsoessani jokaista vaihetta matkana, mitä mikäkin päivä on minulle antanut, huomaan matkani olleen täynnä onnistumisia, saavutuksia, kiitosaiheita – kevätauringossa kimaltelevia timantteja. En lopultakaan keksi mitään, mitä uravalinnoissani muuttaisin. Jokaisesta vaiheesta suon kiitokseni ylöspäin.

Toiseen päähän

Viimeisen kuukauden aikana ihmisten verkkokalvoille on syöpynyt toisenlaisia kuvia. Sota ja kauhu kaikessa raakuudessaan ja todellisuudessaan on väkisin pistänyt miettimään elämämme todellisuutta. Sota tuli yllättäen eikä kukaan osannut sitä odottaa. Yhtäkkiä se oli totta – yksi kauheimmista skenaarioista Euroopassa.

Eipä tarvitse sodan julmuuksia sen enempää kuvailla, kaikki tietävät mistä on kyse. Samalla sanat eivät riitä kertomaan kuinka kauhea ja kuinka tuomittava tuo sota on. Mieleni täyttää hiljaisuus, hätä ja kunnioitus kaikkia niitä kohtaan, jotka kärsivät hyökkäyksen seurauksena.

Skenaariot sodan mahdollisuuteen Suomessa ovat myös monien ajatuksissa. Joudumme väkisin miettimään, miten itse suhtaudumme sotaan ja myös sen mahdollisuuteen Suomessa, vaikkei suoraa uhkaa tänne kohdistukaan. Moni on kuvitellut, ettei sota kuulu nykyaikaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, niin minäkin. Nyt tämä kuvitelma on saanut väkisinkin säröjä.

Elämää vai viihdettä?

Ihminen on luontainen taituri piilottamaan kaiken sen, mitä ei halua nähdä. Nyky-yhteiskunta on siinä onnistunut ehkä paremmin kuin kukaan koskaan aiemmin. Ongelmaksi on kuitenkin muodostunut se, että olemme kadottaneet erittäin olennaisia osia elämästä. Elämään kuuluu kärsimys, onnettomuudet, sota, sairaudet, kuolema, viha, pahuus ja synti. Ne ovat olleet koko maailman historian ajan osa elämää eikä poikkeusta tee edes vuosi 2022.

Sairaudet, kärsimys ja kuolema ovat usein piilossa sairaalan seinien sisällä. Emme kohtaa niitä niin kuin kaikki sukupolvet ennen meitä ovat joutuneet kohtaamaan. Voisi kuvitella, että hädän hetkellä voittajia ovat ne, jotka ovat joutuneet kohtamaan elämän rajallisuuden ja rikkinäisyyden normaalina osana elämää.

Toisaalta elämme sodan ja kärsimyksen kyllästämässä maailmassa. Ruutumme täyttyvät väkivallasta videoiden, pelien ja uutisten muodossa. Toisten hädästä on tullut meille viihdettä, jota seuraamme ja josta jopa nautimme. Kun se on meidän ulkopuolellamme, voimme uskotella, ettei se voi meitä tavoittaa. Todellisuuteen nähden tässä on syvä ristiriita, jota on vaikea katsoa silmiin. Mitä oikeasti ajattelemme ja haluamme opettaa lapsillemme?

Väkivalta on yksi koukuttava väline, jota ihmiset haluavat katsella. Tätä pelinappulaa käyttäen media, peli- ja videoteollisuus tekevät kaikkensa, että heidän palveluitaan ostettaisiin. He ovat onnistuneet ja me olemme nielaisseet koukun. Samaan aikaan, kun kaikki tämä materiaali imeytyy ihmiseen ja tekee siitä hänelle entistäkin hyväksyttävämpää, ihminen luulee, että on näkemänsä kärsimyksen ulkopuolella. Jääkö jäljelle ajatus, että saamme satuttaa toisia, miten vain haluamme, mutta itse olemme kuolemattomia ja turvassa?

Yhä nuoremmat lapset kohtaavat väkivaltaa laitteidensa ruuduilta ja joutuvat käsittelemään näkemänsä usein ilman aikuisen tukea. Olisiko kuitenkin luonnollisempi tapa olisi kohdata kärsimys isoäidin sairasvuoteen vieressä?

Miten turvaan pahuudelta?

Maailmaan on aina kuulunut pahuus, vaikka se on onnistunut muuttamaan muotoaan. Voimme ajatella, että maailma on parempi paikka elää kuin ennen. Monilla mittareilla niin onkin ja hyvä niin! Ihmiskunnan kehitys ei kuitenkaan ole saanut pahuutta ihmisestä pois. Sota, väkivalta, ahneus, itsekkyys ja moninainen pahuus ovat ympärillämme. Ja jos rehellisiä olemme, löydämme pahuuden juuria myös itsestämme.

Kyse on lopulta siitä, miten suojaudumme pahuudelta ja mihin turvamme perustamme. Voimme hankkia turvallisuuden tunteen rahalla, vakuutuksilla ja viisaasti tehdyillä elämänvalinnoilla. Voimme uskoa valheisiin ja luottaa, ettei maailman pahuus ja kärsimys tavoita meitä. Tällainen ajattelu ei kuitenkaan isoa pommia kestä.

Toinen vaihtoehto on rakentaa elämämme, oma identiteettimme ja maailmankatsomuksemme sellaisten asioiden varaan, joita ei voi meiltä kukaan viedä. Jos suhtaudumme pahuuteen, ongelmiin, sekä myös omaan heikkouteen ja vajavuuteen normaalina osana elämää, elämä ei kaadu vastoinkäymisten sattuessa omalle kohdalle.

Raamattu antaa loistavat välineet tällaisen perustuksen rakentamiseen. Vaikka sodat ovat Raamatun lehdillä arkipäivää, ne näyttäytyvät vain sivujuonteina elämän isolla näyttämöllä. Tuskaa ei vähätellä, mutta katse kiinnitetään aina turvaan, joka on Jumalassa.

Jumala on meidät luonut ja sovittanut pahuutemme ristinkuolemallaan. Meidän tehtäväksemme jää vain hyväksyä oma osamme ja turvautua hänen armoonsa. Jumalan käsissä olemme turvassa hädänkin hetkellä. Rahat voivat loppua ja sotakin voi syttyä, mutta Jumalaa meiltä ei voi kukaan riistää.

Pelättävää?

Otsikot kertovat, mitä asiantuntijat arvioivat sodan etenevän. Spekulaatiot leviävät kerta toisensa jälkeen ja huutavat pelonsekaisia ennustuksia. Olen kristittynä kiinnittänyt huomiota myös erilaisiin profetioihin sodasta, jotka osaltaan saattavat vahvistaa pelon tunteita ihmisissä.

Pelolle riittää nyt kasvualustaa ja sosiaalisen median verkoissa pelon siemenet lentelevät hurjalla vauhdilla. Kuka meistä osaa erottaa valeuutiset, tunteiden värittämät mielikuvitusjutut ja totuuteen perustuvat tarinat? Miten osaamme suhtautua tähän viestitulvaan järkevästi?

Isot rattaat eivät ole meidän käsissämme, mutta me voimme vaikuttaa siihen mihin uskomme, mitä puhumme, mitä jaamme ja miten toimimme. Jumala ei ole kutsunut meitä levittämään pelkoa, vaan ilosanomaa siitä, ettei meillä ole mitään pelättävää! Itse haluaisin olla jakamassa ympärilleni lohtua, tukea, rakkautta ja armoa – toivottavasti sinäkin.

Niin kuin kirjoitin, pahuus on normaali osa elämää, emmekä voi sille mitään. Tässä suhteessa myös pelko on normaalia ja aivan oikea reaktio maailman tapahtumien edessä. Meidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, sillä katseemme on jo Taivaassa Jumalan luona, eikä sitä voi kukaan meiltä viedä. Raamattu kutsuu meitä pelkäämään ainoastaan Jumalaa. Jos uutiset sodasta saavat meidät polvilleen rukoilemaan Häneltä armoa itsellemme ja koko maailmalle, olemme oikealla paikalla.

Elämä jatkuu

Korona sai maailman pysähtymään. Nyt Ukrainan sota sai maailman sekaisin. Jos annamme pelon ja ahdistuksen ohjata meitä, menetämme tätä rataa koko elämämme.

On siis aika istuttaa omenapuu.

Elämä on elämää ja haluan, että se jatkuu elämänä viimeiseen henkäykseeni asti. En ota kaikkea maailman hätää kannettavakseni. Se olisi tyhmää, sillä Jeesus on kaiken sen jo kantanut. Mitä elämässä ikinä vastaan tulee, haluan ottaa sen vastaan. Ehkä hampaat irvessä ja kyyneleet silmissä, mutta kuitenkin.

Elämä on elämää taistelujenkin keskellä. Jos emme sitä hyväksy, elämämme voi loppua paljon ennen kuolemaamme. Minun ei tarvitse kuitenkaan pelätä sitä, mitä minua odottaa. Se nähdään ajallaan. Itse Kaikkivaltias Jumala on luvannut aina olla kanssani.

Tänään haluan olla se pieni poika, joka käsiään levitellen ja taivasta katsellen kävelee kaikessa rauhassa kotia kohti. Haluan edelleen antaa haaveilleni ja unelmilleni tilaa ja uskaltautua rohkeasti niitä kohti. En halua rakentaa elämää kuitenkaan haaveideni varaan. Kun haaveet kaatuvat, elämä jatkuu.

Nyt haluan kiinnittää katseeni tähän hetkeen ja iloita siitä mitä minulla on – muuta en oikeastaan tarvitsekaan.

Lopuksi

Sotaa täältä kaukaa seuraavana, on vaikea kirjoittaa siitä ja siihen liittyvistä ajatuksista. Ulkopuolisena en voi mitenkään ymmärtää sitä tuskaa, mitä ukrainalaiset nyt kokevat. Ajatukseni kuulostavat kaukaisilta ja kylmiltä heidän tilanteensa rinnalla.

En kirjoita kuitenkaan heistä. Kirjoitan omasta elämästäni, omista ajatuksistani ja tunteista, joita ympärilläni tapahtuvat asiat herättävät. Olen kiitollinen omasta elämästäni ja siitä, että itselläni on kaikki paremmin kuin hyvin.

Sanani eivät riitä tuomaan lohtua ja osanottaminenkin kuulostaa teeskentelyltä. Painan pääni ja yhdyn hiljaa rukoukseen rauhan ja ukrainalaisten puolesta.

Herra armahda!

Jaa blogi kavereille:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.