Mietiskelyjä

Älä pelkää!

Älä pelkää! Tuo tuttu lause, käsky ja ihmeellinen rohkaisun sana.

Se on kaikunut sadat kerrat pyhäkoulussa, kirkossa, Raamatusta ja ystävien suusta. Aina samoille kuuroille korvilleni. ”Enhän minä, en tietenkään!”, olen mielessäni vastannut ja ihmetellyt hiljaa: ”Miksi pelkäisin?”

En pelkää, niin luulin, kunnes vuodet kuluivat ja elämä opetti mitä pelko on. Se on se jarru, joka saa minut pysähtymään, kun pitäisi avata suu ja kertoa ajatuksistaan. Se on se voima, joka saa minut juoksemaan pakoon ja piiloutumaan, kun olen mokannut ja luulen että minua moititaan.

Nyt tiedän: minä pelkään. Pelkään hylätyksi tulemista ja sitä mitä muut minusta ajattelevat. Pelkään epäonnistumista ja virheitä, joihin saatan päivittäin sortua. Pelkään pimeää ja vaaroja, joita elämässäni kohtaan.

On hyvä, että pelkään. Silloin osaan väistää ne vaarat, jotka tielleni sattuu. Osaan juosta pakoon, kun sen aika on. Useimmiten pelkään kuitenkin ihan suotta. Turhat ovat olleet ne minuutit tai tunnit, jotka olen puhelin kädessä miettinyt: ”Uskallanko soittaa?”

Tämän ymmärtämisen jälkeen on myös ”Älä pelkää!” kehotus saanut uuden, lempeämmän kaiun. Se on upea rohkaisu turhan pelon tainnuttamalle.

Älä pelkää! Ei ole mitään syytä pelätä!

Ja kun ei ole syytä pelätä, voi rohkeasti käydä tulta päin. Tuli pysyköön renkinä – ja pelko myös.

Toisin sanoen: Pelko on hyvä kartanlukija, mutta huono kuljettaja.

Jaa blogi kavereille:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.