Mietiskelyjä

Elämäni välintilinpäätös 2021 – ADHD, tunteet ja tyhjä pöytä

Vuoden jälleen vaihtuessa on hyvä hiljentyä hetkeksi tekemään välitilinpäätöstä elämästään ja suuntaamaan katsettaan tulevaan. Minulla kulunut vuosi on sisältänyt ihanan pojan syntymän, työtä, yrittämistä, lasten kanssa touhuamista, kolme kuukautta sairaslomaa, terapian lopettamisen ja uudelleen aloittamisen, ADHD-diagnoosin sekä paljon tunteiden käsittelyä ja niiden löytämistä. Katsoessani taaksepäin huomaan eläneeni monien oivallusten vuoden ja nyt kaiken tämän jälkeen koen olevani yllättävän onnellinen ja vapaa. Tästä on hyvä katsoa eteenpäin – kerrankin levollisin mielin.

Edellisestä blogitekstistäni on jo lähes viisi kuukautta. Huomaan, että innolla keväällä aloittamani blogi -harrastus taisi loppua pian aloituksen jälkeen kuin seinään. Tietenkin se harmittaa, mutta asian ajatteleminen ei aiheuta enää suurta ahdistusta, sillä minulla on nyt käyttäytymiselleni uusi nimi ja syy: ADHD.

Eräänä kevätiltana näkemäni uutinen aikuisella diagnosoidusta ADHD:sta sai minut pysähtymään asian äärelle ensimmäisen kerran. Oivallus siitä, että omalle käyttäytymiselle olisi jokin diagnosoitava syy, oli niin voimakas, että heti seuraavana aamuna varasin itselleni lääkäriajan. Asiaa ei voinut jättää odottamaan.

Asia eteni hiljalleen ja sain lähetteen tutkimuksiin. Alkusyksystä sain kuitenkin viestin, että tutkimuksiin on vuoden jono. Ongelmat töiden kanssa olivat juuri kärjistymässä ja ajatus yli vuoden odottelusta kuulosti kauhealta. Vaimoni kannustamana hakeuduin yksityisen psykiatrin tutkittavaksi ja parin kuukauden jälkeen minulla oli jo diagnoosi. ADHD.

Diagnoosi oli helpotus. Minulla oli ollut vuosia ongelmia töiden ja monien muiden arjen asioiden kanssa. Masennusta oli ollut toistuvasti ja en osannut syyttää siitä kuin itseäni. Yhtäkkiä pöydälläni olikin selitys sille, miksi minulla on niin paljon ongelmia keskittymisen, tarkkaavuuden, impulsiivisuuden ja pitkäjänteisyyden kanssa. Kyse ei ollutkaan enää omasta huonommuudesta vaan tarkkaavuuden häiriöstä.

Tietoa seurasi lääkekokeilut sekä arjen ja elämän miettimistä uudesta näkökulmasta. Voisin kuvata tätä löytöä yhdeksi isoimmista askeleistani itsensä tuntemisen polulla. Vuosi sitten ajatus tästä ei ollut vielä käynyt mielessäkään. Nyt se tuntuu niin selvältä ja helpottavalta.

Lupa luovuttaa

Tänään päättyy, ainakin toistaiseksi, reilun kuuden vuoden yrittäjyys, kun toiminimeni poistuu verottajan rekisteristä. Matkaan on mahtunut tuotesuunnittelua ja verkkokauppaa, graafista suunnittelua, siivousta ja kotiapua, sekä remontti- ja korjauspalveluita. ADHD selittänee listan pituuden ja lista puolestaan ongelman ytimen: keskittymisvaikeuden ja pitkäjänteisyyden.

Syksyn aikana tuli tiensä päähän remonttitöiden taival. Tykkään rakentaa ja remontoida. Rakastan suunnitella ja tehdä asioita ensimmäistä kertaa. Mutta kun työstä alkaa tulla rutiinia, myös keskittymiseni alkaa rakoilemaan ja lähtölaskenta työni osalta alkaa hiljalleen. Syyskuun lopulla koitti se päivä, kun työ tyssäsi kokonaan ja en saanut enää itseäni kasattua. Luovutin ja jäin sairaslomalle, joka jatkui lopulta tähän päivään asti.

Ongelmani kuulostavat absurdilta. Työ on työtä ja rutiinit ovat yleensä pääosa sitä. Eikä siksi ole ihme, että olen kokenut itseni asian kanssa huonoksi, jopa säälittäväksi, varsinkin kun ongelma on toistunut niin useaan otteeseen. Onneksi voin nyt peilata asiaa ADHD:n kautta ja katsoa tulevaan ongelmien sijaan vahvuuksieni varassa. Samalla toivon todella, että lääkitys ja asian tiedostaminen auttavat keskittymisen kanssa.

Yksin asian käsittely oli kuitenkin vaikeaa ja päädyin etsimään itselle terapeutin, jonka kanssa käsitellä tilannetta. Tein sairasloman alussa sisäisen päätöksen, etten jatka enää yrittäjänä. Samalla kuitenkin jatkoin asian miettimistä ja huomasin, etten oikeasti ollut tehnyt mitään päätöstä yrityksen lopettamisesta. Tarvittiin oivallus, joka pureutui ongelman ytimeen.

Kiltin pojan pelko

Päädyin lukemaan kiltteydestä. Harvoin luen artikkeleita useasti, saati alleviivaten. Nyt tein sen ja löysin itseni, joka mielistelee ja toimii muiden toiveiden mukaan. Luulin aikaisemmin, että kiltteyteni on hyve ja jopa upea osa minua. Yhtäkkiä tajuankin, että tuo puoleni minussa on aiheuttanut itselleni paljon hallaa – en ole voinut kiltteyteni takia olla oma itseni. Silloin kun toimii pelkästään toisten toiveiden mukaan, jää omat tarpeet täyttymättä.

Myös päätökseen yrityksen lopettamisesta liittyi kilteille ominainen tunne: hylkäämisen pelko. En voinut tehdä päätöstä, koska pelkäsin, ettei päätöstäni hyväksytä. Pelkäsin hylkäämistä. Sitä, että jotain minusta hylätään päätökseni takia.

Kun tämän oivalsin, pystyin astumaan pelkoani kohti ja seisomaan lopetuspäätökseni takana. Tämä oli hyvin vapauttava kokemus ja sen jälkeen ei ollut ongelmaa pistää pillejä pussiin. Asiat yrityksen lopettamiseen liittyen oli hoidettu muutamassa viikossa.

Samalla olin löytänyt nimen yhdelle tunteistani, jotka ovat olleet ennen yhtä mustaa möykkyä sisälläni. Mielessä vilisi vuosien varrelta tilanteita, jolloin olin pelännyt sitä, että minua ei hyväksytä ajatuksieni kanssa. Minulle on aina ollut vaikeaa ottaa kantaa, sanoa suoraan ja seistä omien ajatusten takana. Oivalsin, että saan tuntea pelkoa, mutta sitä ei tarvitse totella. Se on tunne, joka ei ole useinkaan totta. Voin tehdä päätöksiä ja kertoa mielipiteitäni hylkäämisen pelosta huolimatta.

Juuri tällainen ja hyvä niin

ADHD:n omaavia ihmisiä kuvataan usein luoviksi, avoimiksi ja rohkeiksi ihmisiksi. Myös itseltäni löytyy näitä piirteitä. Mietit ehkä tätä blogia lukiessasi, että miksi kirjoitan näin avoimesti tunteistani ja ongelmistani. Minulle se on jotenkin luontevaa ja samalla koen, ettei kirjoituksistani olisi kenellekään mitään hyötyä, jos kaunistelisin ja pyöristelisin elämän käänteitä ja oivalluksia. On palkitsevaa ja innostavaa kirjoittaa tunteistaan, ongelmistaan ja jopa virheistään, kun tietää, että juuri aidot kokemukset voivat auttaa toisia ihmisiä samojen kysymysten äärellä. Ihmiset ovat ihmisiä ja sosiaalisen median kiiltokuvien sijaan ihmiset tarvitsevat aitoa inhimillisyyttä.

On vapauttavaa oivaltaa, että saan olla tällainen kuin olen. Saan olla luova ja innostuva, avoin ja rohkea, mutta samalla omat ongelmani ja heikkouteni omaava. Niin moneen muottiin olen yrittänyt itseäni sulloa, niin montaa mieltä miellyttää. Olisiko tässä iässä jo mahdollista löytää se mitä olen, mitä haluan ja mitä tarvitsen? Ehkä uusi vuosi opettaa olemaan edes osittain oma itsensä ja olemaan siihen tyytyväinen.

Tunnekoulua

Oivallusten vuosi on jatkunut myös viimeisten viikkojen aikana. Mustan möykyn uumenista on hiljaa, hyvin hiljaa alkanut löytymään pelon lisäksi muitakin tunteita. Kadoksissa olleet viha ja suru, ovat näyttäneet pieniä merkkejään olemassaolostaan. Sanotaan, että masennus on sisäänpäin kääntynyttä vihaa ja tuota mörköä olen pitkään yrittänyt tavoitella. Ei ole helppoa tunnistaa omia tunteitaan, mutta sen verran olen nyt mörön hännästä saanut kiinni, että uskon tutustuvani siihen tulevaisuudessa vielä paremmin. Ajallaan. En toki haluaisi oppia tuntemaan vihaa, mutta mieluummin tuntisin lyhyttä vihaa, kuin vuosien masennusta.

Ei ole helppoa käydä tunnekoulua, mutta se taitaa olla hyödyllisempi kuin arvasinkaan. Opettelua, toistoja ja luvan antamista itselleen. Tulityöluvan saa lyhyellä kurssilla ja kalastusluvan ostettua netistä, mutta kun tarvitsee luvan tuntea tunteita, tarvitaan pitkä sisäinen prosessi. Ainakin minulla on mennyt vuosia, että olen itselleni sen luvan antanut. Se on kuitenkin kannattanut, sillä suru, aidon itkun saattelemana tekee hyvää ja puhdistavaa jälkeä.

Minua on auttanut puhelimeeni kirjoittamani lista muutamasta päätunteesta, joita en ole osannut tunnistaa. Ennen minulla on ollut yksi vaikea tunne; ahdistus. Nyt sen iskiessä päälle, käyn puhelimesta listani läpi ja mietin mistä tunteessa on voisi oikeasti olla kyse:

Viha – Kun tapahtuu tai koen vääryyttä. Kun kaikki ei mene oikein.
Pelko – Vaara ympäristössä.
Suru – Olen menettänyt jotain.
Syyllisyys – Olen tehnyt tai toiminut väärin.
Häpeä – Olen tai koen olevani vääränlainen.

Tunteet kuuluvat elämään. Kun löytää tunteilleen nimen ja syyn, niitä on helpompi ymmärtää ja hallita. Suorastaan hävettää kertoa, että opettelen tunnistamaan tällaisia perustunteita vasta nyt 28-vuotiaana. Toisaalta tiedän, etten ole ainut kysymyksieni kanssa. Tunteista kun ei paljoa puhuta ja ne kun ovat sellaisenaan ihmiselle todellisia. Tiesipä itse mitä ne ovat, miksi ne ovat ja puhuvatko ne oikeasti totta.

Ansaittu hyväksyntä

Työ on usein tärkeä osa suomalaista identiteettiä. Myös itse olen oppinut ajattelemaan ja tuntemaan, että olen sitä mitä teen. Oman luovan ja impulsiivisen luonteeni omaavana olen myös tehnyt elämässäni paljon erilaisia projekteja. Tekeminen on ollut minulle niin tärkeää, etten osaa olla tekemättä mitään. Toisaalta tekeminen kuuluu luonteeseeni ja opittuun malliin, mutta taustalta löytyy myös jotain vielä syvempää.

Näyttäminen, hyväksyntä ja rakkaus. Kolme isoa sanaa, joita olen pyöritellyt teeman ympärillä. Valmiiksi en ole tässäkään asiassa päässyt. Olen kuitenkin huomannut tiedostamattani hakevani hyväksyntää, nähdyksi tulemista ja rakkautta, tekemällä milloin mitäkin. Nämä ovat ihmisen perustarpeita ja jos ne eivät aina täyty, ihminen etsii omat keinonsa niiden täyttämiseen. Itse huomaan touhuavani kaiken aikaa jotain, jotta minut hyväksyttäisiin ja nähtäisiin.

Ehkä tätä vasten tekee hyvää jäädä huomenna ensimmäistä kertaa elämässäni työttömäksi. Toki alkuvuoden hoidan pientä poikaani kotona, mutta kuitenkin elelen nyt tietämättä yhtään, mitä teen tulevana tai tulevina vuosina. Olo on levollinen, mutta olen joutunut jatkuvasti itselleni muistuttamaan, että nyt ei ole kiirettä löytää työtä tai aloittaa uutta projektia tai yritystä.

Olen ja haluaisin myös tuntea olevani hyväksytty ja rakastettu perheeni ja Jumalan edessä.

Niin. Rakastettu Jumalan edessä. Tässä kohtaa sanani loppuvat, mutta koen silti suurta tarvetta jatkaa. Yritetään siis.

Jumalan hylkäämä

Taustani on vahvasti hengellinen. Lapsuuteni ja nuoruuteni elin vahvassa vakaumuksessa ja uskossa Jeesukseen. Halusin elää Jeesukselle ja tein myös kaikkeni palvellakseni häntä. Annoin valtavasti aikaa, energiaa ja rahaa levittääkseni sanomaa Jeesuksesta toisille. Olin aidosti vakuuttunut, että tehtäväni on antaa koko elämäni hänen käyttöönsä ja että Jumala antaa siunauksensa työlleni. Tunteja ja euroja en laskenut, mutta projekti projektilta olin pettyneempi. Mitään suurta ei tapahtunut. Jumala oli vain hiljaa. Oliko kaikki sittenkin vain huijausta? Uskoa, jolla ei ollutkaan mitään perää? Kutsumustyötä, jolla ei ollutkaan tarkoitusta.

Neljä vuotta sitten luovutin. Olin viimeiseksi 2 kaksi ja puoli vuotta yrittäjänä pyörittänyt kristillisten lahjatavaroiden verkkokauppaa. Uskoni kaupan mahdollisuuteen olivat lopussa ja totesin, ettei ole mitään järkeä jatkaa. Lainalla on turha kasvattaa yritystä, joiden tuotteiden kysyntä on aivan liian pieni. Kannattavaan toimintaan ei enää uskoni riittänyt.
Pettymys oli suuri, kun vuosien työ oli mennyt hukkaan. Tuska menetetyistä tunneista ja euroista oli kuitenkin pientä sen kokemuksen rinnalla, että Jumala oli pettänyt ja hyljännyt minut. Kokemus oli minun ja minulle se oli totta.

Jumala oli ollut minulle tärkeä. Kaikki kaikessa. Yritin antaa Jumalalle mahdollisuuden. Kävin kirkossa, yritin rukoilla ja avata välillä Raamattua. Kaikki tämä aiheutti vain ahdistusta. Taisi mennä kolme vuotta, ennen kuin pystyin käymään kirkossa niin, ettei se aiheuttanut minulle rinnan puristusta.

Luovutin. Ensin luovutin vapaaehtoistyöt, sitten Raamatun lukemisen ja rukouksen ja lopulta myös seurakunnan toimintaan osallistumisen. Minun oli vain pakko, kun en enää löytänyt itsestäni uskoa. Toki välillä olen käynyt kirkossa, lähinnä perheeni takia.

Toinen poikani syntyi vuosi sitten tammikuussa. Silloin sairaalassa tajusin, ettei poikani saa rukoilevaa isää, niin kuin neljä vuotta vanhempi poika oli vielä saanut. Muistan sen tuskaisen itkun ja surun, mitä koin tämän tajutessani. Parasta mitä lapselleni tiesin ja halusin antaa, oli rukous, mutta sitä minulla ei enää ollut.

Ansaittu armo

Hiljalleen olin menettänyt uskoni kristilliseen opetukseen, Raamattuun ja rukoukseen. Ennen kaikkea olin menettänyt uskoni kaikkeen kristilliseen toimintaan, seurakuntiin ja lähetystyöhön. Edelleen huomaan karttavani kaikkea tätä, sillä toisten usko aiheuttaa minulle ahdistusta. Kyseessä taitavat olla suru ja viha, kun jään tarkemmin tunteitani pohtimaan.

Jumala oli siis menetetty. Vai oliko? Koko tämän neljän vuoden ajan on ollut yksi asia, jota en ole pystynyt kieltämään. Yksi asia, mihin huomaan takertuvani ainakin aika ajoin. Yksi asia, johon taidan edelleen uskoa. Uskoa, vaikka en kristityn mittaa muuten enää täytäkään.

Luotan edelleen siihen, että Jeesus on kuollut minun puolestani. Minun syntieni, vääryyteni ja pahuuteni puolesta.
Ei viha, suru, katkeruus, pettymys tai ahdistus. Ei se, etten rukoile, lue Raamattua, käy kirkossa tai osallistu mihinkään kristilliseen toimintaan. Mikään niistä ei ole voinut viedä minulta uskoa siihen, että Jeesus on kuollut minun puolestani. Jostain syvältä se aina välillä kumpuaa. Hiljainen luottamus Jeesukseen.

Uskon kaikkeen muuhun olen menettänyt. En ymmärrä miksi kaikki on mennyt näin ja miksi Jumalalle ei kelvannut haluni palvella ja seurata häntä. Ehkä yritin niin kovasti itse ansaita armoa, Jumalan rakkautta, että kaikki muu piti ravistella väkisin pois.

Tärkein jäi ja se taitaa riittää. Siihen on vaikea uskoa, että se riittää. Luotan silti.

Haluan korostaa, että tämä on minun kokemukseni. Sinä saat pitää omat kokemuksesi.

Mitä jää viivan alle?

Tällaista prosessia olen käynyt ja tällaisia oivalluksia tehnyt kuluneena vuonna. Lopuksi täytynee summata, mitä tilinpäätökseen kirjataan viivan alle. Mitä siinä itse näen? Mitkä ovat ne eväät, jotka siirtyvät alkavan vuoden pesämunaksi? Mitkä ovat ne miinukset, jotka pitäisi huomioida ja korjata tulevan vuoden tiimellyksessä?

Prosessi on ollut raskas. Se olisi helppo nähdä pitkänä miinuksena, joka on syönyt voimia, aikaa ja eikä esiteltävänä ole suuria saavutuksia. Omien tunteiden, tarpeiden ja ominaisuuksien oppiminen on kuitenkin niin suuri voimavara ja rakennusmateriaali elämässä, ettei sitä voi rahassa tai ajassa mitata. ADHD:n ja tunteiden ymmärtäminen vetävät siis tuloksen selvästi plussalle.

Vaikka uusi vuosi alkaa epävarmuuden keskellä työttömänä, aloitan sen luottavaisin mielin. Koen olevani vapaa ja onnellinen. Tiedän ja toivon, ettei minun tarvitsisi täyttää tulevana vuonna toisten odotuksia, vaan saisin olla oma itseni. Haluaisin vain olla tällaisena Jumalan ja perheeni rakastama.

Työttömänä jään miettimään omaa paikkaani. Ehkä voin soveltaa oppimaani ja löytää itselleni paikan, jossa vahvuuteni pääsevät käyttöön ja joissa selviän heikkouksieni kanssa. Kaikki tämä ajallaan.

Toivon, että osaisin antaa aikaani ja osoittaa rakkautta ihanalle perheelleni, pojilleni ja puolisolleni. Kiitos, että olen saanut elää tämänkin vuoden kanssanne.

Kiitos, kun sain jakaa elämääni sinulle. Toivottavasti se oli rohkaisuksi.
Iloa ja valoa alkavaan vuoteen!

Jaa blogi kavereille:

(3) Kommentit

  1. Seurailija says:

    Kiitos, että uskalsit kertoa kokemuksistasi ja oivalluksistasi, ne auttoivat ymmärtämään myös omia kokemuksiani ja tunteitani. Elämä on oppimista ja itsetuntemuksen kasvua, jolloin elämä muotoutuu enemmän oman näköiseksi ja mieluisaksi. Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää! 🙂 Pystyin samastumaan moneen kohtaan kirjoituksessasi, erityisesti kiltteyteen ja (perinteisen) uskon menettämiseen. Ehkä joskus uskallan olla yhtä rehellinen kuin sinä.

  2. Mika Huusko says:

    Kiitos Seurailija! Ilo kuulla, että kirjoituksesta oli apua omiin pohdintoihisi. Välillä on vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä omia tunteitaan ja tarpeitaan, mutta sitä saadaan opetella. Ja kun tiedostaa, ettei valmiiksi edes tulla, niin voi suhtautua tällaisiin prosesseihin ja koko elämään levollisesti. Kaikkea hyvää myös sinulle!

  3. Seurailija says:

    Juurikin näin, on vapauttavaa ymmärtää, että keskeneräisiä olemme, ja meidän tuleekin olla, tällä elämän matkalla. Uskon edelleen, että sillä on maallista korkeampi tarkoitus. Sinun kokemuksillasi ja taidolla kirjoittaa niistä on myös tarkoitus, näin uskon. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.