Mietiskelyjä

Luovuuden tuskaa

“Mielikuvitus on mittaamaton!”, tokaisin lapsena ilmeisen usein, sillä tuosta lausahduksesta kuulen edelleen välillä vanhemmiltani. Sen verran, mitä itseäni tunnen, en ihmettele yhtään, vaikka lausahdus pitäisi jossain määrin paikkansa. Voin vain kuvitella, miten pikku-Mikan ideoille on naureskeltu, kun olen niistä kertoillut – hyvällä toki.

Löysin keväällä uuden näkökulman luovuuteeni. Olen pitkään tiennyt, että olen jossain määrin luova tai ainakin luovempi kuin moni. Ennen en ole tullut ajatelleeksi, että luovuus on niin tärkeä osa minua, että ilman sitä en voi hyvin. Jos minulla ei ole aikaa ja tilaa luovuudelle, alkaa elämästä tulemaan ahdistavaa ja raskasta. Se on vähän hupaisaa, mutta välillä rentoudun paremmin saha ja vasara kädessä, kuin aurinkotuolissa makailemalla.

Tarpeita ja tunteita

Luovuus aiheuttaa oman tuskansa. Silloin kun sitä tarvitaan, saattaa ideat olla tiukassa – työn ja tuskan takana. Itselläni viime aikoina tuskaa on aiheuttanut se, miten löydän lapsiperheen arjesta tilaa tälle tarpeelleni ja miten suhtaudun tunteisiini, jotka meinaavat rajoittaa luovuuttani.

Asioiden priorisointi on taitolaji, varsinkaan kun kyseessä ei ole vain oma elämä. On työt ja kotityöt. On vaimo ja lapset ja kaikkien heidän tarpeensa. Ja sitten ovat vielä omat tarpeeni. On pakko käydä töissä, jos meinaa maksaa laskunsa. Lapset ovat niin tärkeitä ja rakkaita, että heille haluaisin antaa paljon enemmän aikaa, mitä osaan ja pystyn. Sitäkään en halua, että vaimo joutuisi tekemään tekemään kaikki kotimme työt ja uupuisi niiden alla. Niinpä arki on usein täynnä ja usein silloin kun illalla olisi hetki aikaa luovuudelle, köllähdän sänkyyn ja nukahdan.

Toisaalta, jos omat tarpeeni eivät täyty, en voi itse hyvin ja se heijastuu koko perheen hyvinvointiin. Siksi olen pyrkinyt rajaamaan elämääni niin, että olen saanut myös aikaa luoville projekteilleni. Harvoin luovuus saa kuitenkaan rauhassa kukoistaa, sillä usein aikaa on rajatusti, eikä tunnissa aina pääse alkuunkaan. Välillä tunnen syyllisyyttä siitä, että pitäisi tehdä jotain tärkeämpää. Välillä tunnen riittämättömyyttä, etten pysty kiireessä niin hyvään jälkeen, kuin haluaisin. Välillä tunnen häpeää luovuuteni alyttömistä tuotoksista. Välillä luovutan ja toivon, että joskus luovuudelleni olisi niin paljon tilaa, ettei tarvitsisi kokea näitä tunteita.

Elämä on melkoista tasapainoilua. Välillä tasapainoilu on tuskallisen vaikeaa. Mutta kun oppii tuntemaan hieman lisää itsestään, omista tarpeistaan ja tunteistaan, helpottaa se myös elämän priorisoinnissa ja tasapainon löytämisessä. Täydellistä tästä elämästä on turha yrittää tehdä, mutta tästä hetkestä voi opetella nauttimaan.

Jaa blogi kavereille:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *